Pyörän pinnat soi

Pyörän pinnat soi

Valkeasaaressa syksyllä 1941.

Oli saatu Valkeasaari haltuumme, ja siellä meillä oli asemat Mottorin kanjonissa. Se oli varmaan ollut joen uoma jääkauden jälkeen. Siihen eturinteeseen kaivettiin asemat ja korsut myöskin. Sieltä kulkeminen ja yhteydenpito alkoi ajan kanssa käymään hankalaksi. Kun sieltä kanjonista nousi vastarinteelle, sieltä tie jatkui alas taaksepäin ja alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Minä olin komppanian päällikön lähetti, jouduin päivittäin kulkemaan kaikenlaisissa olosuhteissa, oli sitten asiaa töpinään tai pataljoonan esikuntaan.

Ensimmäiset pari viikkoa siitä saattoi kulkea kaikessa rauhassa, mutta sitten sen tien liikennettä ruvettiin seuraamaan jatkuvasti, ja niinpä siinä liikkuessa sai aina sarjan peräänsä. Useampi siinä alkuun haavoittui matkalla. Komppanian päällikkö antoikin määräyksen, että kulku sen tien kautta on ehdottomasti kielletty. Kulkeminen tapahtuu tästä alkaen kanjonin alapäästä koska sinne on kaivettuna juoksuhautaa, niin se on paljon turvallisempaa.

Erään kerran kun minä sain pikakäynnin pataljoonaan, otin polkupyörän ja työnsin sen kanjonista siihen tien päähän ja lähdin polkemaan. Ajattelin, että tämä käy niin äkkiä ettei tätä huomata, mutta olin silti tarkasti kuulolla mitä tapahtuu. Olin pääsemässä jo riittävän kauas ja kääntymässä alas vasemmalle näköetäisyydeltä piiloon kun kuulin heikon lähtölaukauksen. Ei kulunut kuin hetki ja samalla alkoi vihellys lähestyä. Kuulin äänestä, että nyt tulee ammus lähelle. Ei muuta kuin täydestä vauhdista pyörän selästä tien ojaan, niin että pajupuskat lakosi. Kranaatti osui noin kymmenen metrin päähän, mutta ei muuta tapahtunut kuin että se teki minusta jalkamiehen, sillä siellä kuulin ojassa kun sirpaleet vinkuivat ylitseni ja pyörän pinnat soivat. Pinnoja meni poikki useampia, niin että minun oli työnnettävä se mukanani pataljoonaan, ja sinne se sitten jäi toistaiseksi.

Sain asiani toimitettua ja palasin takaisin, mutta turvallisempaa tietä. Aloin ajatella, että kyllä sekin panos oli etukäteen suunniteltu sitä tien käyttäjää kohti, minulla vain sattui olemaan tuuria mukana. Sitten ajattelin edelleen, että olisi niitä määräyksiä tarvinnut noudattaa.

Tämmöisiä pikkujuttuja minulle tulee aina joskus mieleen.

                                                                                                                                                                               Talvella 2007,                                                                                                     Lauri Hakala